Kouvola ja Kuusankoski ovat olleet Pohjois-Kymenlaakson vetureita: toinen perinteikkäänä rautatiekaupunkina ja toinen puolestaan vahvan teollisuushistoriansa ansiosta. Mikko Itälahden Väylävirastolle laatimassa kulttuuriperintöinventoinnissa perehdytään molempien liikennepaikkojen ratapiha-alueisiin sekä niiden historiallisiin kerrostumiin. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaimpien kohteiden joukkoon määriteltiin muun muassa Kymintehtaan asemapuisto.

Raaka-aineiden ja tuotteiden kuljetukset Kymijoen Kuusankosken partaalle ja Kuusaansaareen 1870- ja 1880-luvuilla käynnistettyjen puuhioke-, paperi- ja sulfiittiselluloosatehtaiden ja Riihimäki – Pietari -radan välillä hoidetiin aluksi hevoskyydein, mutta 1892 Kymintehtaan yhdyskunta sai oman ratayhteyden. Se kasvoi 1900-luvun alussa huomattavaksi taajamaksi, ja myös paikallisjunaliikenne Kymintehtaan ja Kouvolan välillä muodostui vilkkaaksi.  

Kymintehtaan asemapuisto oli 1930-luvun lopulla pysäkiksi poikkeuksellisen huoliteltu ja monimuotoinen, joka sekin kertoo liikennepaikan tuolloisesta vilkkaudesta. Puistossa oli niin barokkihenkisiä, säännöllisen pyöreitä orapihlajamajoja, kuin englantilaiseen maisemapuistoon viittaavia, polveilevia puistokäytäviä puukujanteineen. Valtionrautateiden pääpuutarhuri K. Jokela hyväksyi 1950-luvun lopullakin useampia suunnitelmia Kymintehtaan asemapuiston ja sen asuinpihojen kehittämiseksi, mutta mitään ei näistä näytetä toteutetun sellaisenaan. Maastossa näkyy samanaikaisesti piirteitä useammista suunnitelmista, ja myös varhaisemmista kerroksista.  

Kymintehtaan pysäkin hiljentyminen alkoi sotien jälkeen. Valtionrautateiden henkilöliikenne päättyi 1951. Tavaraliikenne tehtaille kuitenkin jatkui niiden lakkauttamiseen, vuoteen 2005 saakka. Uusi vaihe puiston historiassa alkoi kuitenkin jo 1967, kun Kymintehdas lakkautettiin itsenäisenä liikennepaikkana. Viimeiset ihmisasukkaat muuttivat asema-alueelta 1990-luvun alkuun mennessä. Kaikki rakennuskanta on sittemmin purettu. Viime vuosikymmenet puiston toislajinen yhdyskunta on saanut elää omia aikojaan, eikä sitä enää voi – jos on koskaan voinut – pitää yksinomaan ihmisen luomuksena.  

Kesällä 2025 puiston sisustassa laululintujen soliseva sekakuoro peitti ulkomaailman äänet, lehvästöjen viidakkomainen vehreys katkoi näkymälinjat muutamiin metreihin, ja villiintyneet kanukat ja muut puutarhapensaat muodostivat läpitunkemattomia tiheiköitä. Niiden lomitse johdattavan vaikeakulkuisen labyrintin maamerkkeinä toimivat jotkut muita ylemmäs latvuksensa kohottavat valtapuut, kuten asemapäällikön pihan puistosuunnitelmaan (1959) merkityt, jo lahoavat hopeapajut puiston pohjoisreunan ojan varressa. Suomalaisille asemapuistoille tunnusomaisia lehmusrivejä on ”kaupungin puolen” eduspuiston laidalla, puistokujanteen varressa, ja klassisena rivinä jo puretun ratapihan reunalla. Kubistisen veistosmaiset puuhahmot itsessään kantavat puistohistorian kerroksia: Lehmusten latvuksia on 1960-luvulla typistetty modernistisen puutarhamuodin mukaan, mutta sittemmin sen ikeestä vapautettuina puut ovat kasvattaneet tilalle piikkisuoria sijaislatvuksia. 

Kulttuuriperintöajattelussa ja -politiikassa on perinteisesti nähty ihminen ainoana merkityksiä tuottavana toimijana, ja kohteiden omalakiset muutosprosessit on tulkittu lähinnä alkuperäisyyden tuhoutumisena. Toisaalta viime vuosina on lisääntyvästi kysytty, tuskin vähiten suojelun ja hoidon resurssien rajallisuuden siivittämänä, voitaisiinko kohteiden omalakista muutosta tietyissä tapauksissa paremmin arvostaa osana niiden ajallista syvyyttä – aikajatkumoa, jonka vaalimiseen riittää, että kohteet tiettyjen ehtojen puitteissa saavat yksinkertaisesti jäädä rauhaan? Eikö tällöin voisi nousta esiin uudenlaisia arvoja ja merkityksiä? Asemapuistojen tapauksessa villlintyminen tekee aikajatkumon ja historialliset muutokset hyvin kouriintuntuviksi, samalla edistäen biologista monimuotoisuutta varsinkin lahopuun lisääntymisen myötä. Kymintehtaan asemapuiston voisikin nähdä esimerkkinä biologisesta kulttuuriperinnöstä, ihmistoiminnan myötävaikutuksesta tai sen muutosten seurauksena syntyneestä monimuotoisuudesta. (Projektitutkijan lukuvinkkeinä: Eveliina Kunnattoman (2024) maisema-arkkitehtuurin diplomityö Biologinen kulttuuriperintö ja kulttuurimaantieteilijä Caitlin DeSilveyn (2017) teos Curated Decay: Heritage Beyond Saving). 
 
Pohjoisen Kymenlaakson asemapuistoja ja muita rautatiehistoriallisia ympäristöjä esitellään yhdeksännessä Suomen Rautatiemuseon Väylävirastolle tekemässä kulttuuriperintöinventoinnissa, joka tarkastelee Kouvolan sekä Kuusankosken ja Voikkaan liikennepaikka-alueita, sekä näihin kiinteästi liittyviä, historiallisen valtion rataverkon haaraosuuksia. Työ on toteutettu Väyläviraston suuriin ratapihoihin liittyvän tarveselvityksen osana. 

Mikko Itälahti

Projektitutkija, Suomen Rautatiemuseo

mikko.italahti@rautatiemuseo.fi

Kaikki kulttuuriperintöinventoinnit löydät kätevästi listattuna sivuiltamme: Radanvarsien kulttuuriperintöä