Höyryn ja sähkön välissä, alkaa D:llä, kuusi kirjainta? No sehän on tietenkin diesel!

Höyryn aikakausi ulottui säännöllisessä suomalaisessa rautatieliikenteessä yli vuosisadan kaaressa 1860-luvulta aina 1970-luvulle. Sähköjunaliikenteessä päästiin puolestaan liikkeelle aivan 1960-luvun lopulla. Höyry- ja sähkökausien väliin sijoittuu kuitenkin mielenkiintoinen, eikä edelleenkään merkitykseltään aivan vähäinen dieselkausi. Dieselin voimallahan liikutaan nimittäin edelleenkin! Katso YLEn Elävästä arkistosta ”Dieselveturit olivat puuttuva linkki sähkö- ja höyryvetureiden välillä” (2014, päivitetty 2019).

Tämä kertomus ei yritäkään tavoittaa dieselkäyttöisen rautatiekaluston historiallista kokonaiskuvaa – siihen ei edes merkkimäärä riittäisi – mutta sen sijaan se nostaa muutamia dieselinkatkuisia tuokiokuvia vetureiden ja moottorivaunujen maailmasta vuosikymmenten varrelta, erityisesti sotienjälkeiseltä ajalta. Tervetuloa kyytiin!

Polttonesteellä liikkuva veturi tai moottorivaunu ei ollut uutta auringon alla 1900-luvun alkupuoliskollakaan. Olihan myös autoliikenne tehnyt läpimurtoaan sekä noussut junaliikenteen kilpailijaksi ensimmäistä kertaa jo viimeistään 1920-luvulta alkaen. Suomessakin oli ollut jo muutamia moottorivaunuja käytössä ennen toista maailmansotaa, mutta sota-aika katkaisi luonnollisen kehityksen vuosikymmeneksi.

Peli avautui sotien jälkeen vetureiden osalta toden teolla vuonna 1951, jolloin Valtionrautatiet pyysivät kotimaisilta veturitehtailta tarjouksia dieselvetureista. Lokomon valmistamat kolme Vv12-teliveturia (nrot 1700-1702) valmistuivat vuonna 1953. Veturit toimivat pääosin Helsingissä sekä Turussa satamapäivystys- ja järjestelytöissä. Moottorin sekä vaihteiston toiminnassa esiintyi siinä määrin epävarmuutta, että Vv12-veturit hylättiin käytöstä jo vuonna 1969.

1950-luvulla aloiteltiin myös matkustajaliikenteen modernisointia niukkojen vuosien jälkeen. Tällöin rautatiemaisemaan saapuivat ensimmäiset moottorikiitojunat, joissa junarunko muodosti oman erillisen kokonaisuutensa ja vetoyksikkö puolestaan omansa. Vuoden 1955 jälkipuoliskolla Valmetilta valmistui viisi kappaletta Hr11-vetureita, jotka saivat numeroikseen 1950-1954. Ne toimivat pääsääntöisesti Etelä- ja Länsi-Suomen rataosuuksilla kevyttä pikajunaliikennettä vetäen sekä jossain määrin myös tavaraliikenteessä. Hr11-vetureiden moottorit ja vaihteisto osoittautuivat nekin käytössä kuitenkin valitettavan epävarmoiksi. 1950-luvun lopulla tehdyistä päivitystoimenpiteistä huolimatta veturit jäivät lopulta merkitykseltään toisarvoisiksi ja ne hylättiin vuonna 1972. Suuntaus ja tarve oli koko ajan kohti suurempitehoisia dieselvetureita.

Tehokkuutta kaukoliikenteen kehittämiseen ja nopeuttamiseen tarjosivat esimerkiksi erilaiset Dm-moottorivaunusarjat. Tarkkaan ottaen ensimmäiset mekaanisella voimansiirrolla varustetut dieselmoottorivaunut valmistuivat jo 1930-luvulla. Dm1 näki päivänvalon vuonna 1935 sekä Dm2 vuotta myöhemmin – näiden merkitys oli kuitenkin jo lukumäärällisestikin vielä sangen vähäinen. Vuodesta 1949 alkaneet moottorivaunusarjojen tilaukset Valtionrautateiden toimesta alkoivat lopulta muokkaamaan suomalaista rautatiemaisemaa merkittävämmin. Tuolloin tilatut sekä 1950-luvun alussa käyttöön otetut Dm4-moottorivaunut olivat keskeisesti luomassa jo aiemmin mainitun ja nopeamman ”kiitojunan” käsitettä Suomen matkustajaliikenteeseen. Nopeusvaatimukset ajoivat sangen pian myös tämän tyypin ohi ja sitä olivat korvaamassa moottorivaunu Dm8 erityisesti kaukoliikenteen sekä moottorivaunu Dm9 erityisesti lähiliikenteen osalta 1960-luvun puolivälistä alkaen. Nämä sitten palvelivatkin liikenteessä yli parikymmentä aina 1980-luvun jälkipuoliskolle saakka. Katso YLE Areenasta osittain dramatisoitu kertomus lomamatkasta junalla halki Suomen, jossa dieselmoottorijuna Dm9 kulkee kesämaisemassa: ”Kahva” (1968).

Nostalgisimmasta päästä dieselmoottorivaunuja ovat olleet tietenkin lättähatut! Erityisesti Valmetin valmistama Dm7-sarja junaili itsensä suomalaisten sydämiin. Uusi malli toi kaivattua ketteryyttä paikallisliikenteeseen sekä vastasi myös sotien jälkeen elpyneeseen linja-autoliikenteen tuomaan haasteeseen. Vuonna 1955 syntynyt kulkupeli sai ajan hengen mukaisesti matkustajiltaan sangen nopeasti lättähattu-lempinimensä, vaikka Valtionrautatiet ei ymmärrettävästi ollut nimityksestä yhtä innoissaan. Lättikset kuljettivatkin noin kolmenkymmenen vuoden lähiliikenteen matkustajia lähestulkoon kaikkialla Suomen rataverkolla. Sähköjunaliikenne oli lopulta syrjäyttämässä myös lättähattuja liikenteestä siten, että viimeiset aikataulunmukaiset Dm7-vuorot ajettiin vuonna 1988.

Lähes samoihin aikoihin lättähattujen kanssa tehtiin hankintapäätös raskaasta linjaveturimallista Hr12 (vuodesta 1977 alkaen Dr12). Tätä veturia, ”Hurua”, kaivattiin erityisesti tavara- sekä pikajuna-ajoon – ja luotettava linjaveturi saatiinkin. Erään veturimiehen moton mukaan ”Hurulla saattoi vetää mitä vain, mutta sitä ei saanut hoputtaa”. Dr12-sarjan käyttöä rajoitti sen suuri akselipaino, minkä johdosta sen käyttö kevyemmin kiskotetuilla rataosuuksilla oli haastavaa, ellei mahdotonta. Tämän johdosta 1960-luvun alussa päätettiin hankkia kevyempi, mutta silti suuritehoinen dieselveturi linja-ajoon ja näin syntyi toinen ”Huru” – Dr/Hr13. Akselipainon sekä höyrylämmittimen ohella eroa kahden Hurun välillä tekivät myös niiden asemapaikat: Hämeen Huruna tunnetun Dr12:n kotipilttuu sijaitsi Tampereella ja Kymen Huru eli Dr13 majaili puolestaan Kouvolassa. Hämäläiset poistuivat käytöstä vuonna 1990 ja kymiläiset vuosikymmentä myöhemmin vuonna 2000. Katso YLE Areenasta uuden Dr13-veturin esittelyä vuodelta 1964.

Järeää vetovoimaa erityisesti vaihtotöihin, mutta myös linja-ajoon tavara- sekä henkilöliikenteeseen tarjosivat lisäksi Dv-sarjan veturit. Dv11-veturit valmistuivat käyttöön 1950-luvun lopulla, Dv12 erityisen suurilukuisena sarjana 1960-luvun alkupuolelta aina 1980-luvulle, Dv15 1950- ja 1960-lukujen taitteessa sekä Dv16 1960-luvun alkupuolella. Nämä ”Deeverit” ja ”Vemput” ovat tulleet myös tutuiksi radanvarsilla vuosikymmenten kuluessa ja saattaapa niitä nähdä vielä edelleenkin!

Mutta onko dieselin aika
jo auttamattomasti ohi?

Mutta alkaako dieselin aika olla jo auttamattomasti ohi? Ei vielä todennäköisesti hetkeen: kuten Väyläviraston tiedot Suomen rataverkosta kertovat, on meillä edelleen lähes 2 000 kilometriä sähköistämätöntä rataa. Näin ollen dieselkäyttöiselle vetovoimallekin riittää töitä vielä pitkäksi aikaa!

Dieselin voimalla liikutaan edelleen!

Kertomus on julkaistu tammikuussa 2026 liittyen Suomen Rautatiemuseon diesel-teemaiseen loppiaistapahtumaan: yleisölle avoinna ovat dieselveturimme Dv16 (Vemppu, nro 2026) sekä Dr12 (Huru, nro 2241).