Rautatieliikenne on tunnettu tarkkuudestaan sekä täsmällisyydestään, eikä syyttä. Sekä matkustavaiset että tavarantoimittajat luottavat siihen, että junat lähtevät ja saapuvat ajallaan – ja tämä on ollut myös rautatieläisten itsensä kunnia-asia. Mutta tiesitkö, että rautateillä on ollut oma ratkaiseva osuutensa myös koko Suomen saattamisessa yhteiseen aikaan?

Säännöllisen rautatieliikenteen käynnistyessä vuonna 1862 Suomessa toimittiin vielä aurinkoaikaan perustuvien paikallisten aikavyöhykkeiden mukaan. Koko suuriruhtinaskunnan kattavaa, tarkkaa yhtenäistä aikaa ei siis vielä ollut. Upouusi liikennemuoto tarvitsi kuitenkin täsmällisyyttä ja haastetta ratkottiinkin ripeästi. Rautateiden viralliseksi ajaksi määriteltiin sangen luontevasti Helsingin paikallisaika, joka puolestaan määriteltiin yliopiston observatoriossa Tähtitorninmäellä. Korkean tangon nokassa ollut aikapussi pudotettiin alas sekunnilleen kello 12 ja tästä kellot tarkistettiin kiikaroimalla Helsingin rautatieasemalta käsin – Tähtitorninmäelle oli asemalta tuolloin vielä esteetön näköala. Katso, miltä aikapussi näyttää (Finna / Tiedemuseo Liekki).

Lennättimen välityksellä tämä aikamerkki välitettiin puolestaan muille asemille radan varteen, aluksi toki vain Hämeenlinnaan saakka. Yhtenäisen ajan saavuttaminen edellytti siis tarpeen lisäksi myös tarvittavaa tekniikkaa, jonka kutakuinkin reaaliaikainen lennätin tarjosi rautatien tärkeänä sivutuotteena.  Aikapussin lisäksi puolen päivän aikamerkki saatettiin antaa myös erityisellä merkinantotykillä, niin sanotulla keskipäiväntykillä Katajanokalta, mikäli näkyvyys oli heikompi. Nämä tykkien antamat aikamerkit oli tarkoitettu erityisesti laivoille merenkulkuun, joille myös tarkoilla aikatauluilla oli merkityksensä. Katso, miltä merkinantotykki on näyttänyt (Finna / Salon historiallinen museo). Valtionrautateiden leivissä palveli myös oma kelloseppänsä, joka kiersi säännöllisesti asemia ja tarkisti asemien kelloja henkilökohtaisesti omaan taskukelloonsa verraten. Tällä varmistettiin lennättimen lähettämä aika.  

Täsmälliseen aikakäsitykseen tottumattomat suomalaismatkustajat saattoivat olla alussa jännittyneitä: rautatieasemille saatettiin saapua varmuuden vuoksi jopa tunteja ennen junan varsinaista lähtöaikaa. Eikä hermostuneisuus jäänyt pelkästään aikataulujen tarkkailuun, sillä uuden ”rautahevon” vauhti, liike ja äänimaailma lienee hermostuttanut lisää.

Vuonna 1870 avautunut Pietarin-rata toi mukanaan uuden ajallisen haasteen: Helsingin ja Pietarin paikallisajoissa oli 12 minuutin ero, mikä siis neuvoksi? Pulmaan löydettiin insinöörimäisen käytännöllinen ratkaisu: matkan puolivälissä sijainnut Kaipiaisten asema Kouvolan itäpuolella sai kunnian toimia kellojen tarkistuspisteenä sekä itään että länteen matkattaessa. Helsingin ja Pietarin välillä käytettiinkin siis kahta eri aikaa matkan etenemisen mukaan.

Suomen rautatieverkosto alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla levittäytyä yhä laajemmalle. Tampere saavutettiin vuonna 1876, Vaasa vuonna 1883 ja Oulu vuonna 1886. Savon rata saavutti Kuopion vuonna 1889. Niin sanotuista paikallisajoista alettiin luopua ja yhtenäinen (Helsingin) aika otettiin käyttöön kaikkialla minne rautatie rakentui. Rautateiden avatessa pelin tarkalle ja yhtenäiselle ajan mittaamiselle, joutui muu joukkoliikenne seuraamaan perässä. Esimerkiksi sisävesilaivaston aikatauluja alettiin suunnitella yhteensopiviksi junien saapumis- ja lähtöaikojen kanssa.

Keisari ei ollut kuitenkaan antanut virallista määräystä koko Suomen saattamisesta yhtenäiseen aikaan – kyse oli edelleen tarkkaan ottaen vain rautateistä. Vasta Suomen itsenäistyttyä asiassa päästiin eteenpäin. Suomen Maantieteellinen Seura esitti, että Suomi siirtyisi noudattamaan yhtenäisesti Itä-Euroopan vyöhykeaikaa ja Valtioneuvosto hyväksyi esityksen. Muutos päätettiin tehdä vuoden 1921 vappuyönä, jolloin kello 24 kaikkien suomalaiskellojen viisareita siirrettiin 20 minuuttia ja 10,9 sekuntia eteenpäin tavoitteena olleeseen vyöhykeaikaan. Näin Suomen historiasta jäi puuttumaan 1.5.1921 aikaväli 0.00-0.20 ja vapun juhlinta jäi hieman tavanomaista lyhyemmäksi.

Suomi olisi mitä todennäköisimmin siirtynyt ennemmin tai myöhemmin yhtenäiseen aikaan joka tapauksessa. Rautateiden kehitys toimi kuitenkin tarpeellisena kirittäjänä koko Suomen saattamisessa saman kellon alle. Ja rautateistä itsestään tuli luontevasti täsmällisyyden synonyymi jo heti alusta alkaen – Japani ja Sveitsi toki äärimmäisinä esimerkkeinä kansainvälisesti, mutta kyllä Suomessakin kelloa katsottiin!