Edelläkävijä mittakaavojen vakiinnuttajana oli saksalainen Märklin. II maailmansodan jälkeen valtakooksi tulivat HO- ja OO-mittakaavat, 1960-luvulta alkaen sai jalansijaa myös N- ja TT-mittakaavat ja hieman myöhemmin Z-mittakaava. Viime vuosikymmenellä ovat suuremmat mittakaavat vallanneet jälleen yhä enemmän alaa.
Voidaan sanoa, että sodan jälkeinen aika on ollut pienoisrautatien kulta-aikaa. Valmistajia syntyi kymmenittäin, mutta monet tekivät mallinsa vähemmän suosituille mittakaavoille, kunnes sitten kiinnostuksen vähetessä 1990-luvulla useat tehtaat joutuivat konkurssiin tai fuusioituivat toistensa kanssa. Samaan aikaan on syntynyt kuitenkin valtaisa joukko pieniä valmistajia, jotka tekevät erikoismalleja pieninä sarjoina. Usein on kyseessä myös kallis käsityö, joka pitää näiden mallien hinnat varsin korkeina. Mainittakoon, että korkeatasoisen massatuotantomallin veturin saa kaupasta jopa kolmella kympillä, kun pienvalmistajan mallista saattaa joutua maksamaan jopa viisi tuhatta puhumattakaan vieläkin kalliimmista keräilymalleista.
Junien mallitarkkuus on myös kasvanut huimasti 1950-luvulta alkaen. Uudet valmistustavat, muun muassa muovien käyttöönotto, ja uudet elektroniikan ratkaisut ovat tuoneet junailuun aivan uusia ulottuvuuksia. Digitaalitekniikka mahdollistaa isojen esikuviensa tarkan jäljittelyn valo- ja ääniefektejä myöten. Viimeisinpänä erikoisuutena on sähköveturin virroittimen oikeanlainen kipinöinti ajojohtoa vasten ja virroittimen hidas irroittaminen ajojohdosta ja jälleen ylösnostaminen ajojohtoon kiinni.